Hakumettässä

Ompan kasvattaja ystävällisesti tuli kouluttamaan meitä. Suurin ongelmahan meillä on aina ollut kokemuksen puute ja mitään ohjausta ei ole ollut. Jos kokemusta onkin yhdellä, ei uskalla sanoa mitään. Jos ihmisellä on peräkontti täynnä tavaraa, miksei siellä ole kynää ja paperia? Olis huomattavasti helpompi kirjoittaa pääasiat ylös paikanpäällä välittömästi ja vaikka sanelusta kuin kotona koittaa muistella…

Enää ei haeta yhtään hajua ja palata takaisin keskilinjalle. Siinä vaan opetaan koira palaamaan entisiä hajuja sinne, mistä tultiin. Mielummin annetaan näköhavainto, että siellä on joku. Se joku juoksee piiloon, kun koira ei näe, mihin se meni. Sit koira perään. Tämmöselle laiskalle luonteenlaadulle passaa oikein hyvin, ettei enää mennä puolijuoksua koira valjaissa kiskoen kahteen suuntaan 😀 Ettikööt jatkossa ite, mitäpä sille niitä näyttämään.

No vaikka on opetettu, miten on opetettu, kyllä Ompalla nenä näyttäis toimivan ja on sillä hajutunnelilla ainakin motivaatio saatu tehtyä. Ja irtoaahan se. Sitä ongelmaa ei ole, että pitäis jotain temppuja tehdä, että koira suostuu lähtemään. Eikä siitä tyhjän juoksentelusta ollut kyllä nyt tietoakaan, kun penska joutui oikeasti itekin tekemään jotain. Jokaiselle neljälle pinkoi reippasti ja palatessa tuli reippaasti kutsuttaessa.

Ja sitä ilmaisua vois ihan oikeasti rueta harjoittelemaan. Onhan niitä letkunpätkiä kentällä pari kertaa ihan suunnitellusti haettu. Ja eilen muutama ihan vaan siksi, että satuin peräkontin aukaisemaan ja päälimmäisenä oli letkunpätkät ja pussi herkkuja. Pitäis opettaa siihen, että maalimieheltä saa ruokaa, irtorullan tai viimeisenä vaihtoehtona otetaan kaulasta rulla.

Koiraa sais kehuakin, eikä möllöttää tuppisuuna… Yksinkertaiset asiat on toisinaan aika vaikeita muistaa 😀 Vaikka penska-koira onkin reipas, taitava ja ihana puolivuotias, ei vaan muista kehua. Ja tällä erää aika raato penska! Kyllä se hengittää, tarkistin varmuuden vuoksi 😀

Edit. ja koiraa ei tarvii syöttää metässä ähkyyn. Vähempikin sapuska riittää ihan mainiosti.

 

Taas pellolla

Sen verran sain aikaiseksi olosta huolimatta, että käytiin taas pellolla. Oikeastaan tuo yletön energia alkoi ottamaan niin omaan, kuin Saken ja kissojenkin hermoon, että oli pakko jotain keksiä. Kun ei mitään järkevää tekemistä ole ollut pariin päivään, Omppa keksii tekemistä, johon me kaikki osallistumme, halusimme tai emme.

Nyt oli ainakin tarpeeksi mittaa. Ja kun pääasiallinen tarkoitus oli vähentää ylimääräistä energiaa, mittaa oli varmaan 400 metriä ja talloimpa muutaman kulmankin, vaikkei koskaan ennen ole tehtykään kuin pelkkää suoraa. Alku meni suorastaan hienosti. Vähän vieressä, mutta hirveessä sivutuulessa annettakoon anteeksi. Ekan suoran puolessa välissä tajusin, ettei mulla ole hajuakaan, missä koko jälki menee. Ekan kulman hoksi heti ja seuraava suora meni vielä ihan hienosti. Toinenkin kulma vissiin meni ihan ok, ite olin kyllä jo ihan pois kartalta. Kai me oikeeseen suuntaan mentiin, kun nenä meni maata pitkin. Jonkin matkan jälkeen pyörittiin enemmältikin ja olin aika varma, ettei lähelläkään enää. Kai olin jonkun mutkan sinnekin taapertanut, kun viimenen pitkä pätkä tultiin jotenkuten hutiloiden ja satuttiin loppupalkalle.

Oiskohan tuo tuuli ollut vähän liikaa. Jaksamisesta tuskin oli kyse. Ehkei se viimenen pätkä ollutkaan enää niin mielenkiintoinen, kun mitään ei oikein löytynyt. Namia oli kyllä melkein joka askeleella, mutta koira tuli vähän vieressä. Kokeillaampa uudestaan, kunhan tuulee hiukan vähemmän.

 

Jälki

Mikähän siinä on, ettei osaa tahdä tarpeeksi pitkää. Taas loppui namit noin 50 metrin jälkeen eli noin 10 metriä sen jälkeen, kun meno oli varmaa, tarkasti joka askeleen ja rupes syömään jokaiselta askeleelta. Sitä aina kuvittelee talsineensa pitemmästi kuin onkaan.

Edellisellä kerralla rauhottui aika nopeesti, kun jätin isomman kökön sapuskaa heti ekalle askeleelle. No nyt maistoi pari ja jatkoi matkaa. Sen jälkeen napsi yhden sieltä toisen täältä, mutta alussa meni suurimmasta osasta ohi. Ei se ryykäämällä mennyt ja liinakin oli ihan löysällä. Sellasella vauhdilla kuitenkin ettei joutanut jäädä syömään. Loppu menikin sit jo tarkasti.

Varmasti jaksais 100-200 metriäkin ihan samalla innolla. Täytyy yrittää ehtiä jonain päivänä vielä tällä viikolla uudestaan.

Pelto oli lyhyttä heinää ja voikukkaa. Ei mitään hajua, kenenkä pelto se oli. Menin ihan ominelupineni, kun tien vieressä sattui olemaan.

 

Kaks hylkyä

eikä enää harmita edes se ensimmäinen.

Nopee nolla oli kuuden metrin päässä. Me tultiin niin lujaa, että oltais saatettu jopa voittaa, jos olis se nolla saatu. Viimeseltä esteeltä hylky. Tunnin harmitti, mutta ei enää. 17 estettä pysyin koiran vauhdissa ja parissa kohdassa osasin ottaa siitä vauhdit pois. Se oli oikeesti hyvä rata, harmi vaan että se viimenenkin este pitää ohjata ja suorittaa, vaikka kuin jäis ohjaaja jälkeen. Se oli mun moka. En osannut koiraa käskyttää eteenpäin, kun jäin jälkeen. Tyhmänä lopetin ohjaamisen, koira veti vahingossa esteestä ohi, kääntyi kattomaan ja hyppäsi väärään suuntaan.

No ei tosta voi olla kuitenkaan kauheen pitkään harmissaan. Se oli 110% suoritus siihen nähden, mitä oikeesti osaan ja miten nopeesti kykenen liikkumaan. Mennessäkään mitään tulosta odottanut. Toinen rata ei ollut yhtä hyvä, mutta oli sekin parempi kuin treeneissä ikinä. Liian monta pitkää suoraa ja en vaan kerinnyt mukaan. Olis siitä tulos saatu, mutten jaksanut rueta keppejä korjaamaan. Koira aloitti toisesta välistä ja se oli puhtaasti mun moka. En saanut siitä vauhtia pois ja meni ekasta välistä ohi. Sitä ennen tuli jo yks kielto (esteen ohitus), joten sillä ei ollut mitään merkitystä enää. Mielummin mennään sujuvasti vauhdilla loppuun, kun ruetaan siellä treenaamaan. Ei ne kepit koiran ongelma ole koskaan ollut, vaan tällä kertaa ohjaajan vauhti.

Aamulla jännitti ihan sairaasti. Rataantutustumisessa jo oksetti. Oltiin kolmantena, joten ei siinä ollut aikaa sen enempää asiaa murehtia. Käveltiin lähtöpaikalle, seuruutin koiran sopivaan kohtaan ja jätin siihen. Sit se jännitys vaan katos kentälle kävellessä, vaikka hetkeä aikasemmin epäilin pyörtyväni. Kävellessä vaan tajusin, että kyllä mä tän radan jotenkin kutenkin osaan. Jos en pysy koiran vauhdissa, sitten en pysy ja nyt sille asialle ei voi mitään. Sit mentiin melkein maaliin asti. Toinen startti oli jo helpompi. Jännitti siinäkin rataantutustumisessa, mutta ei se ollut enää paha.

 

Pöksyn pennut syntyi ja illalla liitelyssä

Pöksy pyöräytti eilen päivällä neljä poikasta, joista yksi valitettavasti syntyi kuolleena.

Illalla kirmailtiin Nettiksen kanssa reilut kolmetuntia esteillä. No ei se koiraparka koko aikaa tietenkään treenannut. Saapa nähdä, mitä huomisesta tulee. Koira menee vaan liian kovaa. Pyöritysrata olis ihan OK, mutta ykkösissä on valitettavan paljon pitkiä suoria ja mä en pysy mukana.

Olis ehkä kannattanut vähän illalla venytellä. Hiukan tuntuu taas tönköltä ja raskaalta jalat.

 

Vartin treenit ja maisemamatkailua

Miian kanssa käytiin tekemässä erittäin nopat ilmaisuharjoitukset. Omppa toi kuus irtorullaa kerta toisensa jälkeen. Vähän tuli neuvoteltua siitä, miten kauas se menee. Onhan siinä pointtinsa, ettei opeteta pudottelemaan matkalle, mutta kun ei Pomppa pudottele. Muutaman komentamisen jälkeen se sai hiissattua ittensä melkein 50 metriin. Mun käsitys sopivasta etäisyydestä olis jossain 100 metrin tietämillä kentällä. Lopuksi pari kapulan noutoa. Ensin heitin ite ja Miia heitti kauemmas. Siinä vaiheessa tais selvitä sillekin, ettei Pomppa pudota mitään. Lähti taas kuin ohjus, tuli vielä lujempaa. Paiskasin patukan selkäni taas, josta Pomppa poimi sen suuhunsa kapulasta irrottamassa. Kyllä pienen pölkkärin suuhun mahtuu sekä 650g noutokapula, että patukka. Sieltä se toi ne samaa laukkaa molemmat 😀 Ja kahteen kertaan.

Ehkä se vaan on vaikee uskoa, että jotkut kantaa vaikka loputtomiin ja kantamista ei tarvii mitenkään opettaa. Sen oma narttu tuppaa sylkemään, jos on vähänkään kuuma ja pitää läähättää. Pomppa nyt vaan on tavarankantajana tullut isäänsä. Jotain pitää aina löytää kanniskeltavaksi.

Käytiin kattelemassa, olisko Palokassa mitään uusia maastoja. Mitään ei oikein löytynyt. Yks sellanen ehkä joskus pienellä porukalla. Siinä on joku talo ehkä vähän liian lähellä. Omppa juoksi mukana, kun katottiin mihin ne tienpätkät menee. Siellä se pinkoi sama keppi hampaissa useemman minuutin. Kai se siinä vaiheessa oikeesti tajus, että toi kersa kantaa vaikka maailman ääriin pureksimatta ja pudottelematta. Vaihdettiin toiseen suuntaan mennessä koiraa autoon. Pakko heittää tytylle keppiä. Se pureksi, pudotteli ja keppi pyöri suussa kuin propeli.

 

Mitähän sen agilityn kanssa nyt oikein tekis

Huvituksia ja harrastuksia on ihan tarpeeksi, vaikka antaisin paikan pois. Mut jos me ei sinne nyt mennä, seuraavaa tilaisuutta ei tule muutamaan vuoteen. Pentukurssin kautta pääsee jatkamaan ohi alkeiskurssille jonotuksen. Alkeiskurssille taas pitää käydä jossain hallittavuustestissä, jota me ei läpäistä ihan lähi vuosina. Ei sillä, että toi kenenkään luo häiriköimään karkais, mutta siellä pitäis osata kokonaisia liikkeitä.

Ajankohtakin on kökkö. Sunnuntai-aamuna klo 8. Enhän mä ole siihen aikaan koskaan töissäkään…

No kai me mennään kuitenkin kattomaan. Tottis-kurssia on enää kerran. Koirahan on täysin väsymätön ja innostuu ihan mistä tahansa. Eri asia, jaksanko mä ite motivoitua.

Tänään käydään töiden jälkeen harjottelemassa rullatuontia ja kattelemassa maastoja. Huomenna Nettiksen kanssa esteille toivomaan parasta. Lauantai on varmaan katastrofi, mutta väliäkö sillä.

 

Tottista ja esineitä

Käytiin Hannan tottiksessa seuraamassa, noutamassa, hyppimässä ja istumassa. Sivulla istumisen kanssa on mennyt hermo jo viikkoja sitten. Kun ei koira tule millään konstilla jalan viereen, siirretään sit jalat koiran viereen. Hanna vähän epäili, että ongelma on sama kuin Kitillä aikoinaan. Se nyt vaan sattuu tällä erää olemaan tollanen koipieläin ja ei oikein hallitse kinttujaan ja istuu minne sattuu. Se menee ohi ja kyllä se jossain vaiheessa hoksaa. Nouto on aika hieno. Menee lujaa ja tulee vielä lujempaa. Sen lujempaa se ei pääse enää.

Sen jälkeen kurvattiin ettimään rukkasta. Miia kävi heittämässä rukkasen ja koira lähti erittäin lujaa, jäljestämättä ja sinne tänne juoksentelematta, vaikka alue oli täynnä jälkiä joka suuntaan. Samalla vauhdilla takaisin. Uudestaan sama homma, mutta heitti paljon kauemmas. Siellä se aikansa pyöri pienellä alueella ja tuli taas lujaa. Hieno pieni.

Omppa sai ihme ja kumma paikan JATin pentukurssilta. En kyllä ymmärrä miksi, kun se on maailman sisäänpäin lämpiävinseura, jossa paikat jaetaan pärstäkertoimen ja kaverisuhteiden perusteella.

 

Mettässä ja seminaarissa

Eilen käytiin Miian ja Tiinan kanssa hakuilemassa. Ruokatunnilla kävin hakeen koiran kotoa ja neljän jälkeen mentiin. Kello oli taas kymmenen kun olin kotona. Tällä kertaa koko illan tärväämiseen vika oli ihan puhtaasti mun. Tallaus oli äärimmäisen hidasta, kun en vaan päässyt kävelemään. Kantapäät oli verillä, mutta ne nyt kauheesti vaivannut. Jalat tuntui tonnin painoisilta pehmeessä sammaleessa tarpoessa.

Ompatille ajattelin ottaa vaan niin ei menee enää ylimääräistä aikaa piilosta toiseen juoksemiseen. Kerrankin oli vasemmalta puolen älyttömän hyvä tuuli. Molemmat samalle puolelle piiloon. Toinen etukulmaan ja toinen jonnekin reilun sadan metrin päähän. Piilo sattui varmaan lähemmäs 70 metriin, kun vähän taas tuli muotopuoli alue.

Lähetin etukulmaan ja koira lähti kuin tykin suusta. Ei todellakaan etukulmaan vaan pinkoi suoraan jonnekin maalityttöjen puoliväliin ja hävisi pusikkoon. Lähtiessä huusin takaisin, vaan sillä ei ollut mitään väliä. Sen jälkeen vaan odotin, että kyllä se sieltä takaisin tulee, kun mitään ei löydy. Ei näkynyt koiraa, eikä näkynyt mitään liikettä toiselta piilolta poispäin. No sinne se oli kuitenkin suoraan paukassut. Ehkä se odottaminen vaan tuntui pitemmältä, mitä olikaan. Uus yritys ensimmäiselle ja oli kuulemma juossut reilusti ohi ja kaartanut takaisin. Eipä kokeilla toiste lähiaikoina kahta samalle puolelle kerralla. Jos mä nyt kuitenkin vielä toistaisesi päättäisin, missä järjestyksessä etsitään, kun kuitenkin tiedän, missä ne on piilossa.

Tänään ajeltiin Jämsään tottis-seminaariin. Taas sen huomasi, miten kaikki on kaikilla kiinni yksinkertaisista asioista, joita ei vaan tajua. Vaikka palkan ajoitus oliskin oikee, vähän pitäis miettiä, mihin suuntaan sapuskaa tai leluja nakkelee.

Omppa oli ensimmäinen. Ihan reipas se oli, vaikka ympärillä oli paljon ihmisiä, oltiin jossain tyhmässä hallissa ja siellä oli joku epäilyttävä kääpiökin. Tehtiin eteen istumista, jossa ikuisuusongelmana on ollut liika etäisyys. No tottakai se pyrkii istumaan melkein metrin mun eteen, jos mä nakkelen sille sapuskaa koppina suuhun ja useimmiten lähtee taaksepäin ettimään nakkia nurmikolta. Hyvin yksinkertaisilla ohjeilla se rupes pysymään suorassa ja lähellä. Seiso suorassa ja kantapäät yhdessä. Paikka pitää opettaa uudestaan eri sanalla, nyt se selvästi olettaa, että kuuluu istua metrin päässä. Namit molemmista käsistä edestä keskeltä ja poispäin koirasta. Eli tulkoon hakemaan nakkinsa, ei tarvii kurkotellen suuhun työntää. Vähän keskittyminen herpaantui ja pälyili ympärilleen. No eipä vauvakoiralta voi kauheesti vaatiakaan, kun koskaan missään häiriössä ole mitään tehnyt. Patukkaa jaksoi kyllä tappaa ja ärrätä, vaikka yleisöä olikin ja voileivät pöydällä esillä 😀

Muuten vois kuulemma asentoa korjata samallakin sanalla, kun paikka pitää kuitenkin opettaa. Mutta pääsen ite helpommalla, kun uus sana ja uus paikka. Käskysanalla ei ole kauheesti väliä, kun on pentukoira. Eri asia olis, jos vaarana olis, että ite unohdan uuden sanan ja kajauttaisin entisen jossain kokeessa. Nyt sillä ei ole mitään väliä, kun aikaa on opetella uus sana.

Kouluttaja oli sitä mieltä, että pentukoiran (ja vanhemmankin) kanssa tehdään erikseen ruualla tekninen opetus kentällä tai missä tekeekään ja eri kerralla riehutaan lelujen kanssa. Pointti jäi vähän epäselväksi. Kyllä me ehkä riehutaan silti samalla kertaa. En mä ite jaksa olla skappina kuin sen muutaman toiston, joten sit riehutaan.

Taas huomasi, miten ihmisen mieli on kummallinen. Suurimmalla osalla oli ongelmia seuraamisen käännöksissä. Kaikilla se perusongelma oli, ettei koira osaa käyttää persettään. Ja kun se ei osaa, ohjaaja tekee kaiken kaikenlaista itse, jotta saisi sen näyttämään oikealta. Sit kun siitä fiksumpi sanoo, reaktio on vähän sellanen toivoton mutkuttelu, mut kun ei se todellakaan osaa. Ahaa -elämykseen vaaditaan muutama napakka sanominen, ettei se mutkuttelu auta vaan opetetaan se käyttämään persettään. 10 minuutin jälkeen koira kuin koira keksi omistavansa takajalat ja puoli ongelmaa enää jäi kotona treenattavaksi.

Aina myöhässä oleminen ei näköjään ole yksin mun ongelma. Sama ongelma tais olla kaikilla muillakin. Siinä vaiheessa, kun nakkia saa kitusiin tungettua, ehti jo tapahtua vaikka sun mitä… Ei kai sitä opi kuin harjoittelemalla.

 

Esineitä ja agia

Ompan käytiin eilen töistä tullessa pikaisesti jossain pöpelikössä killerin takana. Janne vei rukkasen ja pomppa perään. Päästin liian aikaisin ja janne ei kerinnyt metästä pois. Omppa kävi sitä pällistelemässä ja lähti juoksentelemaan. Se näyttää edelleen unohtavan heti, jos on mitään häiriötä. Kyllä se rukkanen sieltä juoksemalla löytyi. Jotain se jäljestikin välillä, mutta ei se maidän jälkiä ollut.

Neton kanssa käytiin kokeilemassa agissa¸tuleeko siitä mitään. Kyllä se muuten, mutta koira on perhanan nopea tämmöselle, joka on tottunut erittäin rauhalliseen tahtiin. Muuten perässä pysyis, mutta aina käskyt myöhässä. Sit koira komentaa mua haukkumalla, kun ei raukka tiedä, mihin pitäis mennä. Ens viikolla toivottavasti vielä on aikaa pari kertaa käydä tekemässä jotain tolkullista rataa.

Tän päiväinen oli pelkkää ympyrän pyörimistä. Enkä tykkää yhtään siitä tän päiväisestä ohjaajasta. On sillä välillä jotain järkeäkin niissä jutuissa, mutta tänään ei järjen hiventäkään. Rata oli ahtaasti kasattu ja viime hetkellä tungettiin vielä sellanen pikkunen objekti kuin puomi keskelle rataa. No eihän siitä mitään tolkullista tullut. Kentällä olis kyllä tilaa ollut. Kyllä mä sen uskon, että olen myöhässä, ohjaan väärään suuntaan ja unohdan koiran selän taakse. Mutta se lätinä koiran käyttäytymisestä meni yli hilseen. Ehkei kovin kummoisia analyysejä kannata antaa koirasta, jonka tapaa ekan kerran muutama minuutti aikaisemmin. Tai väittää vastaan koiran omistajalle, joka seisoo vieressä. Kokemustahan sillä on lajista ihan yhtä paljon kuin mullakin. Mä en todellakaan kehtais rueta muita neuvomaan ja kertomaan, miten koira paineistuu niin kauheesti vieraasta ohjaajasta, että pitää rueta haukkumaan. No onhan sillä ihmisellä kokemusta yhdestä bernistä, jota ei uskalla koskaan missään milloinkaan päästää juoksemaan vapaana.

Koiran omistaja on kuitenkin ikänsä lajia harrastanut ja samainen koira juoksennellut milloin kenenkin kanssa ihan yhtä iloisesti törppöjä komennellen kaikissa lajiesittelyissä ja kekkereissä, mihin on joku esimerkkikoira pitänyt paikalle saada. Ilmeisesti pienet karvaiset koirat paineistuu ihan kamalasti, jos ohjaaja mokaa 😀 Ei suinkaan ole mahdollista, että se on aina saanut sen verran sikailla, että kiihdyttää itteään ja komentaa vauhtia töppösiin, kun ei millään malttais odottaa, ett’ jatketaan. Ja ojensihan se tyyppi mua siitäkin, kun käskin koiran sivulle ja siitä jätin istumaan. Kuulemma ei olla toko-kentällä 😀 Se on ehkä näppärin tapa jättää koira tasan siihen, mihin sen haluaa jättää ja se jää siihen. Sonklaaminen siirtelemällä ja sähläämällä ei onnistu koskaan ja sen jälkeen siellä istutaan jossain kenotusasennossa ja toivotaan parasta…

Kaverin koira ei osallistu sunnuntaina kokeeseen. Oli aamulla aloittanut juoksunsa muutaman viikon etuajassa, vaikka aikasemmin on ollut kellon tarkka. Käydään kuitenkin turistina paikan päällä, kun matkaa ei ole tuon enempää ja kaverin toisen koiran kasvattaja asuu paikkakunnalla. Ehkä jotain treeninpoikastakin vois olla tarjolla. Lajista ei ollut puhetta, mutta väliäkö sillä. Ainahan me osallistutaan kaikkeen.