Hakumettässä

Ompan kasvattaja ystävällisesti tuli kouluttamaan meitä. Suurin ongelmahan meillä on aina ollut kokemuksen puute ja mitään ohjausta ei ole ollut. Jos kokemusta onkin yhdellä, ei uskalla sanoa mitään. Jos ihmisellä on peräkontti täynnä tavaraa, miksei siellä ole kynää ja paperia? Olis huomattavasti helpompi kirjoittaa pääasiat ylös paikanpäällä välittömästi ja vaikka sanelusta kuin kotona koittaa muistella…

Enää ei haeta yhtään hajua ja palata takaisin keskilinjalle. Siinä vaan opetaan koira palaamaan entisiä hajuja sinne, mistä tultiin. Mielummin annetaan näköhavainto, että siellä on joku. Se joku juoksee piiloon, kun koira ei näe, mihin se meni. Sit koira perään. Tämmöselle laiskalle luonteenlaadulle passaa oikein hyvin, ettei enää mennä puolijuoksua koira valjaissa kiskoen kahteen suuntaan 😀 Ettikööt jatkossa ite, mitäpä sille niitä näyttämään.

No vaikka on opetettu, miten on opetettu, kyllä Ompalla nenä näyttäis toimivan ja on sillä hajutunnelilla ainakin motivaatio saatu tehtyä. Ja irtoaahan se. Sitä ongelmaa ei ole, että pitäis jotain temppuja tehdä, että koira suostuu lähtemään. Eikä siitä tyhjän juoksentelusta ollut kyllä nyt tietoakaan, kun penska joutui oikeasti itekin tekemään jotain. Jokaiselle neljälle pinkoi reippasti ja palatessa tuli reippaasti kutsuttaessa.

Ja sitä ilmaisua vois ihan oikeasti rueta harjoittelemaan. Onhan niitä letkunpätkiä kentällä pari kertaa ihan suunnitellusti haettu. Ja eilen muutama ihan vaan siksi, että satuin peräkontin aukaisemaan ja päälimmäisenä oli letkunpätkät ja pussi herkkuja. Pitäis opettaa siihen, että maalimieheltä saa ruokaa, irtorullan tai viimeisenä vaihtoehtona otetaan kaulasta rulla.

Koiraa sais kehuakin, eikä möllöttää tuppisuuna… Yksinkertaiset asiat on toisinaan aika vaikeita muistaa 😀 Vaikka penska-koira onkin reipas, taitava ja ihana puolivuotias, ei vaan muista kehua. Ja tällä erää aika raato penska! Kyllä se hengittää, tarkistin varmuuden vuoksi 😀

Edit. ja koiraa ei tarvii syöttää metässä ähkyyn. Vähempikin sapuska riittää ihan mainiosti.

Mainokset

 

Taas pellolla

Sen verran sain aikaiseksi olosta huolimatta, että käytiin taas pellolla. Oikeastaan tuo yletön energia alkoi ottamaan niin omaan, kuin Saken ja kissojenkin hermoon, että oli pakko jotain keksiä. Kun ei mitään järkevää tekemistä ole ollut pariin päivään, Omppa keksii tekemistä, johon me kaikki osallistumme, halusimme tai emme.

Nyt oli ainakin tarpeeksi mittaa. Ja kun pääasiallinen tarkoitus oli vähentää ylimääräistä energiaa, mittaa oli varmaan 400 metriä ja talloimpa muutaman kulmankin, vaikkei koskaan ennen ole tehtykään kuin pelkkää suoraa. Alku meni suorastaan hienosti. Vähän vieressä, mutta hirveessä sivutuulessa annettakoon anteeksi. Ekan suoran puolessa välissä tajusin, ettei mulla ole hajuakaan, missä koko jälki menee. Ekan kulman hoksi heti ja seuraava suora meni vielä ihan hienosti. Toinenkin kulma vissiin meni ihan ok, ite olin kyllä jo ihan pois kartalta. Kai me oikeeseen suuntaan mentiin, kun nenä meni maata pitkin. Jonkin matkan jälkeen pyörittiin enemmältikin ja olin aika varma, ettei lähelläkään enää. Kai olin jonkun mutkan sinnekin taapertanut, kun viimenen pitkä pätkä tultiin jotenkuten hutiloiden ja satuttiin loppupalkalle.

Oiskohan tuo tuuli ollut vähän liikaa. Jaksamisesta tuskin oli kyse. Ehkei se viimenen pätkä ollutkaan enää niin mielenkiintoinen, kun mitään ei oikein löytynyt. Namia oli kyllä melkein joka askeleella, mutta koira tuli vähän vieressä. Kokeillaampa uudestaan, kunhan tuulee hiukan vähemmän.

 

Jälki

Mikähän siinä on, ettei osaa tahdä tarpeeksi pitkää. Taas loppui namit noin 50 metrin jälkeen eli noin 10 metriä sen jälkeen, kun meno oli varmaa, tarkasti joka askeleen ja rupes syömään jokaiselta askeleelta. Sitä aina kuvittelee talsineensa pitemmästi kuin onkaan.

Edellisellä kerralla rauhottui aika nopeesti, kun jätin isomman kökön sapuskaa heti ekalle askeleelle. No nyt maistoi pari ja jatkoi matkaa. Sen jälkeen napsi yhden sieltä toisen täältä, mutta alussa meni suurimmasta osasta ohi. Ei se ryykäämällä mennyt ja liinakin oli ihan löysällä. Sellasella vauhdilla kuitenkin ettei joutanut jäädä syömään. Loppu menikin sit jo tarkasti.

Varmasti jaksais 100-200 metriäkin ihan samalla innolla. Täytyy yrittää ehtiä jonain päivänä vielä tällä viikolla uudestaan.

Pelto oli lyhyttä heinää ja voikukkaa. Ei mitään hajua, kenenkä pelto se oli. Menin ihan ominelupineni, kun tien vieressä sattui olemaan.

 

Kaks hylkyä

eikä enää harmita edes se ensimmäinen.

Nopee nolla oli kuuden metrin päässä. Me tultiin niin lujaa, että oltais saatettu jopa voittaa, jos olis se nolla saatu. Viimeseltä esteeltä hylky. Tunnin harmitti, mutta ei enää. 17 estettä pysyin koiran vauhdissa ja parissa kohdassa osasin ottaa siitä vauhdit pois. Se oli oikeesti hyvä rata, harmi vaan että se viimenenkin este pitää ohjata ja suorittaa, vaikka kuin jäis ohjaaja jälkeen. Se oli mun moka. En osannut koiraa käskyttää eteenpäin, kun jäin jälkeen. Tyhmänä lopetin ohjaamisen, koira veti vahingossa esteestä ohi, kääntyi kattomaan ja hyppäsi väärään suuntaan.

No ei tosta voi olla kuitenkaan kauheen pitkään harmissaan. Se oli 110% suoritus siihen nähden, mitä oikeesti osaan ja miten nopeesti kykenen liikkumaan. Mennessäkään mitään tulosta odottanut. Toinen rata ei ollut yhtä hyvä, mutta oli sekin parempi kuin treeneissä ikinä. Liian monta pitkää suoraa ja en vaan kerinnyt mukaan. Olis siitä tulos saatu, mutten jaksanut rueta keppejä korjaamaan. Koira aloitti toisesta välistä ja se oli puhtaasti mun moka. En saanut siitä vauhtia pois ja meni ekasta välistä ohi. Sitä ennen tuli jo yks kielto (esteen ohitus), joten sillä ei ollut mitään merkitystä enää. Mielummin mennään sujuvasti vauhdilla loppuun, kun ruetaan siellä treenaamaan. Ei ne kepit koiran ongelma ole koskaan ollut, vaan tällä kertaa ohjaajan vauhti.

Aamulla jännitti ihan sairaasti. Rataantutustumisessa jo oksetti. Oltiin kolmantena, joten ei siinä ollut aikaa sen enempää asiaa murehtia. Käveltiin lähtöpaikalle, seuruutin koiran sopivaan kohtaan ja jätin siihen. Sit se jännitys vaan katos kentälle kävellessä, vaikka hetkeä aikasemmin epäilin pyörtyväni. Kävellessä vaan tajusin, että kyllä mä tän radan jotenkin kutenkin osaan. Jos en pysy koiran vauhdissa, sitten en pysy ja nyt sille asialle ei voi mitään. Sit mentiin melkein maaliin asti. Toinen startti oli jo helpompi. Jännitti siinäkin rataantutustumisessa, mutta ei se ollut enää paha.

 

Pöksyn pennut syntyi ja illalla liitelyssä

Pöksy pyöräytti eilen päivällä neljä poikasta, joista yksi valitettavasti syntyi kuolleena.

Illalla kirmailtiin Nettiksen kanssa reilut kolmetuntia esteillä. No ei se koiraparka koko aikaa tietenkään treenannut. Saapa nähdä, mitä huomisesta tulee. Koira menee vaan liian kovaa. Pyöritysrata olis ihan OK, mutta ykkösissä on valitettavan paljon pitkiä suoria ja mä en pysy mukana.

Olis ehkä kannattanut vähän illalla venytellä. Hiukan tuntuu taas tönköltä ja raskaalta jalat.

 

Vartin treenit ja maisemamatkailua

Miian kanssa käytiin tekemässä erittäin nopat ilmaisuharjoitukset. Omppa toi kuus irtorullaa kerta toisensa jälkeen. Vähän tuli neuvoteltua siitä, miten kauas se menee. Onhan siinä pointtinsa, ettei opeteta pudottelemaan matkalle, mutta kun ei Pomppa pudottele. Muutaman komentamisen jälkeen se sai hiissattua ittensä melkein 50 metriin. Mun käsitys sopivasta etäisyydestä olis jossain 100 metrin tietämillä kentällä. Lopuksi pari kapulan noutoa. Ensin heitin ite ja Miia heitti kauemmas. Siinä vaiheessa tais selvitä sillekin, ettei Pomppa pudota mitään. Lähti taas kuin ohjus, tuli vielä lujempaa. Paiskasin patukan selkäni taas, josta Pomppa poimi sen suuhunsa kapulasta irrottamassa. Kyllä pienen pölkkärin suuhun mahtuu sekä 650g noutokapula, että patukka. Sieltä se toi ne samaa laukkaa molemmat 😀 Ja kahteen kertaan.

Ehkä se vaan on vaikee uskoa, että jotkut kantaa vaikka loputtomiin ja kantamista ei tarvii mitenkään opettaa. Sen oma narttu tuppaa sylkemään, jos on vähänkään kuuma ja pitää läähättää. Pomppa nyt vaan on tavarankantajana tullut isäänsä. Jotain pitää aina löytää kanniskeltavaksi.

Käytiin kattelemassa, olisko Palokassa mitään uusia maastoja. Mitään ei oikein löytynyt. Yks sellanen ehkä joskus pienellä porukalla. Siinä on joku talo ehkä vähän liian lähellä. Omppa juoksi mukana, kun katottiin mihin ne tienpätkät menee. Siellä se pinkoi sama keppi hampaissa useemman minuutin. Kai se siinä vaiheessa oikeesti tajus, että toi kersa kantaa vaikka maailman ääriin pureksimatta ja pudottelematta. Vaihdettiin toiseen suuntaan mennessä koiraa autoon. Pakko heittää tytylle keppiä. Se pureksi, pudotteli ja keppi pyöri suussa kuin propeli.

 

Mitähän sen agilityn kanssa nyt oikein tekis

Huvituksia ja harrastuksia on ihan tarpeeksi, vaikka antaisin paikan pois. Mut jos me ei sinne nyt mennä, seuraavaa tilaisuutta ei tule muutamaan vuoteen. Pentukurssin kautta pääsee jatkamaan ohi alkeiskurssille jonotuksen. Alkeiskurssille taas pitää käydä jossain hallittavuustestissä, jota me ei läpäistä ihan lähi vuosina. Ei sillä, että toi kenenkään luo häiriköimään karkais, mutta siellä pitäis osata kokonaisia liikkeitä.

Ajankohtakin on kökkö. Sunnuntai-aamuna klo 8. Enhän mä ole siihen aikaan koskaan töissäkään…

No kai me mennään kuitenkin kattomaan. Tottis-kurssia on enää kerran. Koirahan on täysin väsymätön ja innostuu ihan mistä tahansa. Eri asia, jaksanko mä ite motivoitua.

Tänään käydään töiden jälkeen harjottelemassa rullatuontia ja kattelemassa maastoja. Huomenna Nettiksen kanssa esteille toivomaan parasta. Lauantai on varmaan katastrofi, mutta väliäkö sillä.